23.12.1997

Kokemäen käräjäoikeuden päätös 25.3.1996

A ja B olivat hakeneet heille 15.11.1994 alkaneessa yksityishenkilön velkajärjestelyssä 1.2.1995 vahvistettujen maksuohjelmien muuttamista kysymyksessä olevalta osalta siten, että maksuohjelmiin sisällytetään omaisuuden luovutusvoitoista vuodelta 1994 A:lle aiheutunut jäännösvero 20 737,10 markkaa ja B:lle aiheutunut jäännösvero 16 576,90 markkaa. Turun lääninverovirasto oli velkojana vastustanut hakemusta.

Käräjäoikeus lausui, että saamisten määrän vuoksi A:n ja B:n maksukyvyssä sekä muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa oli ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut niin olennainen muutos, että maksuohjelmaa tuli yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 44 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla muuttaa. Käräjäoikeus sisällytti jäännösverot maksuohjelmiin.

Turun hovioikeuden päätös 20.8.1996

Lääninverovirasto valitti hovioikeuteen ja toisti vaatimuksensa hakemuksen hylkäämisestä.

Hovioikeus lausui, että oikeuskirjallisuudessa velkajärjestelyn piiriin oli suositeltu otettavaksi vain sellaiset ansiotulosta johtuvat verovelat, jotka kohdistuivat ennen velkajärjestelyn alkamista päättyneeseen verovuoteen tai sitä aikaisempiin vuosiin. Pääomatulojen suhteen oli pidetty ratkaisevana verovuoden päättymisajankohtaa. Näin ollen velkajärjestelyn alkaessa kulumassa olleen verovuoden vero ei kuulunut velkajärjestelyn piiriin. Tätä oli perusteltu sillä, että pääomatuloista vero määräytyi verovuosittain kertyneiden tulojen ja vähennyskelpoisten menojen perusteella, eikä jaksotus verovuoden sisällä ainakaan yleisesti käynyt päinsä. Edelleen oli korostettu sitä, että säännön tuli pääomatulojenkin osalta olla kiinteä eikä tapauskohtainen.

Edellä lausutun perusteella, vaikka vuodelta 1994 johtunut jäännösvero oli kohdistunut aikaan ennen 15.11.1994 tapahtunutta A:n ja B:n velkajärjestelyn aloittamista, jäännösvero ei näiltä osin kuulunut velkajärjestelyn piiriin. Käräjäoikeuden vahvistamat maksuohjelmat olivat siis virheelliset.

Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoi, että A:n ja B:n 1.2.1995 vahvistettuja maksuohjelmia tuli vuoden 1994 jäännösverojen takia yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 44 §:n 1 momentin 1 kohdan perusteella muuttaa.

Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja palautti asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Perustelut

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylain) 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan velkajärjestelyn piiriin kuuluvalla velalla tarkoitetaan kaikkia velallisen velkoja, jotka ovat syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista.

A:n ja B:n velkajärjestelyt on aloitettu 15.11.1994. Verovuodelta 1994 vahvistetussa verotuksessa A:lle ja B:lle on määrätty 15.2. ja 5.4.1994 tapahtuneista omaisuuden luovutuksista saadusta voitosta tuloveroa pääomatulosta ja heidän maksettavikseen on määrätty nyt kysymyksessä olevat jäännösverot.

Asiassa on kysymys siitä, ovatko nuo jäännösverot edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitetulla tavalla syntyneet ennen velkajärjestelyn alkamista.

Lainkohdan esitöissä sanotaan (HE 183/92 s. 39): "Velkajärjestelyn piiriin kuuluvat velallisen kaikki velat, joiden peruste on syntynyt ennen velkajärjestelyn aloittamista, mukaan lukien vakuusvelat. Merkitystä ei ole sillä, onko velka erääntynyt tai onko maksuvelvollisuus tai velan suuruus selvä." Perustelujen mukaan sitoumusperäisen velan syntymisen kannalta on yleensä ratkaiseva se hetki, jolloin velallinen on antanut sitoumuksensa. Velan kuulumisen velkajärjestelyn piiriin ratkaisee taas vahingonkorvauksen osalta vahinkoa aiheuttaneen teon tai laiminlyönnin ajankohta eikä vahingon ilmenemisen ajankohta. Tämän mukaisesti oikeuskirjallisuudessa (Koskelo - Lehtimäki, Yksityishenkilön velkajärjestely 2 p. 1997 s. 212 ss.) on esitetty, että esimerkiksi takausvastuun katsotaan kuuluvan velkajärjestelyn piiriin sitoumuksen ajankohdan perusteella, vaikkei maksuvelvollisuutta vielä olisi syntynyt eli takaajalta vaadittu sitoumuksen perusteella suoritusta. Sen sijaan sekä ansiotulosta että pääomatulosta perittävän veron osalta ratkaisevana pidetään vasta verovuoden päättymistä. Tämä johtuisi verotusjärjestelmästä, ennen kaikkea siitä, että jaksotus verovuoden sisällä velkajärjestelyn alkamisajankohdan mukaan ei aina ole mahdollista.

Oikeuskäytäntö puheena olevan laintulkinnan suhteen on ollut epäyhtenäinen toisaalta verotusjärjestelmää ja toisaalta velkajärjestelyn luonnetta koskevien näkökohtien perusteella.

Lääninverovirasto on katsonut, että luovutusvoitosta aiheutuneet jäännösverot ovat velkajärjestelylaissa tarkoitetulla tavalla syntyneet vasta velkajärjestelyn alkamisen jälkeen, koska kaikki veron määräytymisen perusteet olivat tiedossa vasta verovuoden lopussa. Verotusjärjestelmän mukaan verovuosi onkin lääninveroviraston tarkoittamin tavoin kokonaisuus. Tämä sekä yksittäistapauksessa esiintyvät vaikeudet sen toteamisessa, onko jäännösvero tai tietty osa siitä tosiasiassa aiheutunut tietystä luovutusvoitosta, puoltavat sitä, että veron perusteen luovutuksen ajankohdasta riippumatta katsottaisiin syntyneen vasta verovuoden päätyttyä.

Tässä tapauksessa lääninverovirasto ei kuitenkaan ole väittänyt, että jäännösverot aiheutuisivat miltään osalta muista tekijöistä kuin ennen velkajärjestelyn alkamista tapahtuneista omaisuuden luovutuksista. Kun tulovero pääomatulosta toisin kuin ansiotulosta määräytyy kiinteän prosentin mukaan, voidaan käytännössä nyt kysymyksessä olevan kaltaisissa tilanteissa usein havaita, onko ja miltä osalta maksuunpantu jäännösvero tosiasiassa aiheutunut luovutusvoitosta.

Jos katsotaan, ettei verovelka nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa kuulu velkajärjestelyn piiriin, se on velkajärjestelyn aikanakin maksettava kokonaan. Luovutusvoitosta aiheutuva vero saattaa olla niin suuri, että se pienentää velalliselle jäävää maksuvaraa. Tämä merkitsee, että veronsaaja on edullisemmassa asemassa kuin velkojat, jotka saavat suorituksen saamisestaan vain maksuohjelman mukaan. Velkajärjestelyssä samassa asemassa olevia velkojia tulee kohdella yhdenvertaisesti. Silloin kun verovelka tosiasiallisesti aiheutuu ennen velkajärjestelyä tapahtuneesta luovutuksesta, ei ole perusteltua asettaa veronsaajaa velkajärjestelyssä ylivelkaisen velallisen velkojana eri asemaan kuin velkojia, joiden saatava yksityisoikeudellisessa mielessä on vasta ehdollinen eikä velallisen maksuvelvollisuus vielä ole syntynyt. Jollei velallinen maksuohjelman päättyessä vapautuisi todellisuudessa ennen velkajärjestelyn alkamista tapahtuneesta omaisuuden luovutuksesta aiheutuneesta, vielä maksamatta olevasta vanhentumattomasta verovelasta, velkajärjestelyn tarkoitus ei hänen kohdaltaan myöskään toteutuisi.

Näillä perusteilla on verotusjärjestelmästä johtuvista näkökohdista huolimatta perusteltua katsoa, että luovutusvoitoista johtuvien verojen peruste velkajärjestelylain tarkoittamassa mielessä on syntynyt ennen velkajärjestelyn alkamista. Näin ollen kysymyksessä olevat jäännösverot tulee sisällyttää A:n ja B:n maksuohjelmiin.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.